TÄTILLÄ HAJOAA PÄÄ!

kirjoitettu 7.3.

Tällä hetkellä Colombo tuntuu ahdistavalta paikalta. Netti ei ole toiminut kahteen päivään, mikä on yhtä kuin irrallaan olo muusta maailmasta minulle tällä hetkellä. Kavereiden ja perheen Facebook-päivitysten lukeminen ja poikaystävän kanssa jaetut chat-keskustelut ovat tärkeitä, koska muuten olen pitkälti yksin täällä. Ilman niitä nyt, voin kertoa olevani todella surullinen ja koko tämän päivän olen ollut itkun partaalla. On itkuisuuteen muitakin syitä...

Pomo ja poika ovat täällä talossa kyllä, mutta he eivät ole minulle läheisiä. Olen täällä töissä ja se näkyy meidän välillä liikaakin. Varsinkin tänään, kun olen tuntenut oloni kovin heikoksi, jokainen negatiivinen kommentti F:ltä on tuntunut nyrkin iskulta vatsaan. En tiedä olenko ollut jotenkin erityisen surkea työssäni viime päivät, onko pomollani erityisen hermot kireällä vai olenko jotenkin yliherkkä nyt. Samaan aikaan, kun olen surullinen täällä, yritän muistuttaa itseäni siitä että enää neljä kuukautta jäljellä. Pakko jaksaa! Ja pääsin pakoon lunta niin kuin halusinkin. Trooppiselle paratiisisaarelle! Pääsin pois rafladuunista josta olin saanut jo tarpeekseni. Pakko jaksaa! Taloudenhoitajamme Kumari saa kymmenkertaisen valitusryöpyn niskaansa pomoltamme joka päivä ja paljon pienemmällä palkalla. Pakko jaksaa!!! Yritän muistella viime viikolla tekemääni matkaa ja sitä miten onnellinen olin ajaessani omillani Sri Lankan rannikolla. Jokaisessa työssä on hyvät ja huonot puolensa. Viime viikolla sain nauttia työni parhaasta puolesta ja nyt on vastaanotettava arki ja tosiasia, ettei meikäläisen pomo ole niitä herttaisimpia naisia.

Colombossa lienee olisi kohtuullisen helppoa saada uusia kavereita muista länsimaalaisista. Siinäkin vaan on yksi ikävä puolensa. On mentävä baariin juopottelemaan, jotta heitä voi kohdata! Pomo naureskeli eilen, että kaikilla Colombon ulkomaalaisilla on vähintään lievä alkoholiongelma, koska he käyvät jatkuvasti ulkona. No heh heh! Hän sanoi sen ehkä vitsillä, mutta minusta se näyttää olevan aivan totta. Minulla ei ole aikaa tai kiinnostusta käydä joka ilta baarissa. Joudun heräämään päivittäin kuudelta aamulla ja koska en ole aamuihminen, minun ei kannata hankkia ylimääräistä väsymystä saati krapulaa päivieni aloitukseen. Tällä periaatteellani, arkisin ei sosiaalista elämää ole. Viikonloppuna jos minun ei tarvitse huolehtia S:stä voin mennä miten haluan. Pakko myöntää, että Colombo on paljastumassa aika tylsäksi kaupungiksi. Sitä sanoo moni länsimaalainen täällä. Ei siis sinänsä ihme, että he istuvat baarissa lasi kourassa, kun ei muutakaan tekemistä ole. Minä kun olisin niin kovasti halunnut nähdä itseni aktiivisempana täällä. Baarissa voin homehtua Suomessakin!

Voin edelleen sanoa, että minulla on vain yksi kaveri Colombossa, O. Hänen kauttaan olen tavannut ihmisiä joita voin sanoa vasta tuttaviksi, en kavereiksi. O:sta on ollut hyvää seuraa. Olen oppinut uusia asioita ja nähnyt uusia paikkoja hänen ansiostaan. En silti halua vaivata häntä joka viikonloppu. On se varmaan tylsää O:llekin kuulla toistamiseen turhautuneen suomalaisen tilitys lapsen kaitsemisesta :D

F:lle tuli vieraita hänen kotimaastaan, kolme n. kolmekymppistä miestä. Kaikki poliiseja! He asuvat täällä meidän luona kunnes lähtevät reissaamaan ympäri mestoja. Ensin olin iloinen, että tänne tulee muitakin, kuin pomo poikansa kanssa, mutta ei tämä aivan juhlaa ole ollutkaan. Illalliset ja monet hetket muutenkin ovat hiljaisia minulle, koska muut puhuvat omaa yhteistä kieltään. Englanniksi vaihdetaan, jos on jotain asiaa tai F haluaa valittaa minulle jostain. How nice!

Taloudenhoitajamme Kumari sanoi minulle, että kun tulin tänne olin lihava ja iloinen (se osaa niin kauniisti aina asettaa sanansa :D) ja nyt olen alkanut laihtua ja näytän surulliselta. Kumari on kyllä todella lämmin ihminen ja minun tekee välillä niin pahaa kuunnella sitä miten F huutaa hänelle päivittäin. Ja Kumari näkee minun naamasta heti, joskin on vialla ja yrittää lohduttaa "please Sanna, don't be upset!".

Ehkä nyt on menossa joku kausi, että minun pitää kokeilla aupair-arjen pohjamutia. Toivottavasti nopeasti ohi menevää. En kaipaa enää yhtään tällaista päivää, kun tunnen itseni aivan saamattomaksi, itkuiseksi, yksinäiseksi ja kerrassaan kurjaksi.

Oli pakko avautua, kiitos ja anteeksi. Olisin voinut avautua tässä myös siitä, minkälaista on elää lellityn lapsen kanssa ja siitä miten rikkaiden ihmisten käytös minua täällä suututtaa, mutta säästänpä toiseen kertaan. 

Minun on vielä viimeisteltävä reissustarinoinnit tänne, mahdollisimman pian!