Paratiisin pimeä puoli

Halloo, halloo! This is Sri Lanka calling, kuuleeko blogimaailma?

Tänään meidän talossa häärää joukko miehiä maalaamassa seiniä. Talon seinät ovat valkoiset ja siksi niissä näkyy kaikki lika helposti. Varsinkin S:n mustia käden jälkiä on joka puolella taloa, koska hän tykkää lautailla ympäri taloa rullalautaa muistuttavalla waveboardilla. Nyt siis uutta maalia pintaan ja sotkut piiloon.

Äsken oli kummallinen tilanne, kun huomasimme ettei kenenkään kännykkä toimi. Puheluita ei pystynyt tekemään tai vastaanottamaan. Kysyin mistä tämä johtuu ja maalausurakkaa johtava mies kertoi, että Sri Lankassa toisinaan katkaistaan puhelinyhteydet hetkellisesti. Hän epäili, että ehkä jossain päin maata tapahtuu jotain, mistä tiedon ei haluta leviävän. Ehkäpä konflikti joka halutaan pitää salassa. En tiedä onko puhelimien mykistymisen syynä todellakin näin synkkä asia, mutta onhan se mahdollista. Vaikuttaa, että Sri Lankan hallitus haluaa pitää salaisuuksia muutenkin. Täällä on nähty viime viikkoina mielenosoituksia ja kaupungilla on levitelty julisteita YK:ta vastaan. YK haluaisi aloittaa tutkimukset, koskien 2009 päättynyttä sisällissotaa. Tutkimusten aiheena sodassa tapahtuneet vääryydet kuten siviilien tappaminen. Sri Lankan ulkopuolella kun ei juuri tiedetä mitä täällä todella tapahtui, koska journalisteja ei laskettu maahan ja puolueettomia uutiskanavia maassa ei toiminut. Kaikki salattiin. Mielenosoittajat julistavat "Suojelkaa maatamme YK:lta! Kunnioittakaa sotamme sankareiden muistoa". F:n mukaan pohjoisessa asuu edelleen tamileja epäinhimillisissä oloissa telttakylissä ja parakeissa, koska valtion toimet elinolojen kohentamiseen ovat olemattomat. Kysyin häneltä uskovatko srilankalaiset todella tämän "mitään pahaa ei olla siviileille tehty"-julistuksen. Hänen mukaansa suurin osa nielee sen kuin aivopestyt, koska ovat kouluttamattomia tai pelkäävät ajatella toisin. Pienempi, koulutettu osa väestöä tajuaa tilanteen oikean laidan. Olen myös huomannut täällä, että ihmisillä on hyvin ristiriitainen asenne presidenttiään kohtaan. Toiset ajattelevat, että siinäpä vasta hieno mies. Toiset taas, että siinä on se rikosten peittelijä ja syyllinen hintojen nousuun.

Viime lauantaina, kun olimme Hikkaduwassa lounaalla niiden kolmen miehen kanssa (kaverukset, jotka kaikki työskentelevät poliiseina ja ovat tulleet Sri Lankaan lomailemaan), he kertoivat karmeasta junamatkastaan. He olivat matkalla sisämaahan, kun yhtäkkiä kiskoille oli hypännyt mies. Aivan tarkoituksella heittäytynyt junan alle ja päättänyt päivänsä. Juna pysähtyi ja valtavasti ihmisiä meni ulos ja alkoi ottaa kuvia kännykkäkameroillaan junan ruhjomasta ruumiista. Poliisia ei paikalle hälyytetty, vaan ruumis pakattiin junaan ja ilmeisesti oli sitten jätetty seuraavalle asemalla. Olin aivan ällistynyt kuulemastani, mutta pohdittiin sitten että ehkä tätä tapahtuu jatkuvasti. Mitä sitä poliisia sitten vaivaamaan. Jauheliha kyytiin ja matka jatkuu? Oli siinä kuulemma miesten lomafiilikset laskeneet kovasti sille päivälle...

Myönnettäköön että en tarpeeksi lue uutisia täällä, mutta sen verran kuitenkin, että olen huomannut aika paljon artikkeleita itsemurhista. Usein oman käden oikeuteen tarttuneet ovat olleet suhteellisen nuoria, 19-30 vuotiaita srilankalaisia. Suurimmat itsemurhaluvut ovat maan pohjoisella ja itäisellä puolella. Samoille alueille sijoittui myös sisällissodan kauhut, mikä selittänee ihmisten epätoivoa alueella edelleen. Käytetyin metodi hengen riistämiseen on itsensä myrkyttäminen. Ilmeisesti sitten tuo junan alle hyppääminen on yleinen tapa myös. Katselin tilastotietoja maailman itsemurhaluvuista. Tuoretta tietoa ei tullut vastaan, mutta yhdessä taulukossa (vuodelta 2008) Sri Lanka oli sijalla 12 ja Suomi muutamia maita alempana. Täällä surullista itsemurhalukua ei voi ainakaan kaamoksella syyttää!

Yksi kaunis päivä, muistaakseni Mirissassa selailin kiskalta ostamaani sanomalehteä ja luin artikkelin miehestä, joka oli löydetty ojanpenkalta kuolleena. Miestä oli ammuttu kuusi kertaa rintakehään. Eipä siinä mitään, mutta lehdessä oli kuva siitä. Kuva ruumiista makaamassa verisenä kera luodinreikien ja ympärillä suuri joukko yleisöä kummastelemassa. Ei Suomessa tällaista uutisointia ole tottunut näkemään. Mitä mieltä olette, onko tämmöinen uutisointi hyvä vai huono asia? Ainakaan asiaa ei ole kaunisteltu, kun tragedian jälki näytetään lukijoille koko maassa. Entä lapset, jos/kun he lukevat lehtiä, onko heidän hyvä nähdä kuolemaa arjessa näin?



Oho. Viattomasti alkaneesta postauksesta tulikin harvinaisen synkkä katsaus Sri Lankaan. Toivottavasti en synkistänyt kenenkään päivää liikaa näillä masentavilla aiheilla. Seuraavaan juttuun aurinkoisemmilla aiheilla, lupaan!

Synkille aiheille sopiva kuva:

Torakkahan se siinä perkele! Kuvan oton jälkeen pyörsin päätökseni olla vahingoittamatta hyttysiä suurempia olentoja. Mäjäytin otuksen S:n puisella miekalla ensin ritariksi ja heitin sitten vessanpönttöön uimaan. Anteeksi universumi.

TÄTILLÄ HAJOAA PÄÄ!

kirjoitettu 7.3.

Tällä hetkellä Colombo tuntuu ahdistavalta paikalta. Netti ei ole toiminut kahteen päivään, mikä on yhtä kuin irrallaan olo muusta maailmasta minulle tällä hetkellä. Kavereiden ja perheen Facebook-päivitysten lukeminen ja poikaystävän kanssa jaetut chat-keskustelut ovat tärkeitä, koska muuten olen pitkälti yksin täällä. Ilman niitä nyt, voin kertoa olevani todella surullinen ja koko tämän päivän olen ollut itkun partaalla. On itkuisuuteen muitakin syitä...

Pomo ja poika ovat täällä talossa kyllä, mutta he eivät ole minulle läheisiä. Olen täällä töissä ja se näkyy meidän välillä liikaakin. Varsinkin tänään, kun olen tuntenut oloni kovin heikoksi, jokainen negatiivinen kommentti F:ltä on tuntunut nyrkin iskulta vatsaan. En tiedä olenko ollut jotenkin erityisen surkea työssäni viime päivät, onko pomollani erityisen hermot kireällä vai olenko jotenkin yliherkkä nyt. Samaan aikaan, kun olen surullinen täällä, yritän muistuttaa itseäni siitä että enää neljä kuukautta jäljellä. Pakko jaksaa! Ja pääsin pakoon lunta niin kuin halusinkin. Trooppiselle paratiisisaarelle! Pääsin pois rafladuunista josta olin saanut jo tarpeekseni. Pakko jaksaa! Taloudenhoitajamme Kumari saa kymmenkertaisen valitusryöpyn niskaansa pomoltamme joka päivä ja paljon pienemmällä palkalla. Pakko jaksaa!!! Yritän muistella viime viikolla tekemääni matkaa ja sitä miten onnellinen olin ajaessani omillani Sri Lankan rannikolla. Jokaisessa työssä on hyvät ja huonot puolensa. Viime viikolla sain nauttia työni parhaasta puolesta ja nyt on vastaanotettava arki ja tosiasia, ettei meikäläisen pomo ole niitä herttaisimpia naisia.

Colombossa lienee olisi kohtuullisen helppoa saada uusia kavereita muista länsimaalaisista. Siinäkin vaan on yksi ikävä puolensa. On mentävä baariin juopottelemaan, jotta heitä voi kohdata! Pomo naureskeli eilen, että kaikilla Colombon ulkomaalaisilla on vähintään lievä alkoholiongelma, koska he käyvät jatkuvasti ulkona. No heh heh! Hän sanoi sen ehkä vitsillä, mutta minusta se näyttää olevan aivan totta. Minulla ei ole aikaa tai kiinnostusta käydä joka ilta baarissa. Joudun heräämään päivittäin kuudelta aamulla ja koska en ole aamuihminen, minun ei kannata hankkia ylimääräistä väsymystä saati krapulaa päivieni aloitukseen. Tällä periaatteellani, arkisin ei sosiaalista elämää ole. Viikonloppuna jos minun ei tarvitse huolehtia S:stä voin mennä miten haluan. Pakko myöntää, että Colombo on paljastumassa aika tylsäksi kaupungiksi. Sitä sanoo moni länsimaalainen täällä. Ei siis sinänsä ihme, että he istuvat baarissa lasi kourassa, kun ei muutakaan tekemistä ole. Minä kun olisin niin kovasti halunnut nähdä itseni aktiivisempana täällä. Baarissa voin homehtua Suomessakin!

Voin edelleen sanoa, että minulla on vain yksi kaveri Colombossa, O. Hänen kauttaan olen tavannut ihmisiä joita voin sanoa vasta tuttaviksi, en kavereiksi. O:sta on ollut hyvää seuraa. Olen oppinut uusia asioita ja nähnyt uusia paikkoja hänen ansiostaan. En silti halua vaivata häntä joka viikonloppu. On se varmaan tylsää O:llekin kuulla toistamiseen turhautuneen suomalaisen tilitys lapsen kaitsemisesta :D

F:lle tuli vieraita hänen kotimaastaan, kolme n. kolmekymppistä miestä. Kaikki poliiseja! He asuvat täällä meidän luona kunnes lähtevät reissaamaan ympäri mestoja. Ensin olin iloinen, että tänne tulee muitakin, kuin pomo poikansa kanssa, mutta ei tämä aivan juhlaa ole ollutkaan. Illalliset ja monet hetket muutenkin ovat hiljaisia minulle, koska muut puhuvat omaa yhteistä kieltään. Englanniksi vaihdetaan, jos on jotain asiaa tai F haluaa valittaa minulle jostain. How nice!

Taloudenhoitajamme Kumari sanoi minulle, että kun tulin tänne olin lihava ja iloinen (se osaa niin kauniisti aina asettaa sanansa :D) ja nyt olen alkanut laihtua ja näytän surulliselta. Kumari on kyllä todella lämmin ihminen ja minun tekee välillä niin pahaa kuunnella sitä miten F huutaa hänelle päivittäin. Ja Kumari näkee minun naamasta heti, joskin on vialla ja yrittää lohduttaa "please Sanna, don't be upset!".

Ehkä nyt on menossa joku kausi, että minun pitää kokeilla aupair-arjen pohjamutia. Toivottavasti nopeasti ohi menevää. En kaipaa enää yhtään tällaista päivää, kun tunnen itseni aivan saamattomaksi, itkuiseksi, yksinäiseksi ja kerrassaan kurjaksi.

Oli pakko avautua, kiitos ja anteeksi. Olisin voinut avautua tässä myös siitä, minkälaista on elää lellityn lapsen kanssa ja siitä miten rikkaiden ihmisten käytös minua täällä suututtaa, mutta säästänpä toiseen kertaan. 

Minun on vielä viimeisteltävä reissustarinoinnit tänne, mahdollisimman pian!